SYYSKUUN LUKUNURKKA

100 vuotta vanhan Biblian lisäksi ehdotan tutustumista tähän syysaiheiseen Säästäjälehteen:) Vuosikerta on kieltämättä jo ikääntynyt ja saatavuuskin voi olla vähän kiven alla ajankohtaisesta aiheesta huolimatta. Jo 74 vuotta sitten eli tämän lehden ilmestymisen aikoihin ihmisten sukanvarsirahat ryöstettiin pankkeihin kasvamaan muka korkoa ja kartuttamaan kauniisti jonkun muun kuin säästäjän omaisuutta!

Näinhän asia on edelleenkin, jos niin hullusti käy, että tilille jää pakollisen jokapäiväisen leivän ja muiden kulujen jälkeen enää mitään säästettävää. Eri asia on, löydätkö säästötiliä, jonka korko lähdeverojen ja pankin palvelumaksujen jälkeen kepittäisi edes inflaation! Ehkä jostakin Sveitsin tai Itävallan veroparatiisista sellainen saattaisi vielä löytyä, tosin niidenkin kulta-aika on auttamatta murtumassa subprime-kriisin kaltaisiin juttuihin. Lainaa parempaa pankit eivät ole pikku säästäjilleen tarjonneet milloinkaan ja sen avulla ne lypsävät pienen ihmisen tai jopa kokonaisen kansakunnan perikatoon tuossa tuokiossa:)

Sota köyhdyttää ja kurjistaa kansan oloja kuten ylläolevasta piirroksesta käy hyvin ilmi. Toisaalta mustapörssi toi onnea ja vaurautta harvoille ja valituille silloin kun tyhmemmät - kuten esimerkiksi isäni -tyytyivät pelkkiin korsuoloihin ja rynnivät pelko sydämessä eteenpäin jossakin Karjalan Kannaksella. Kieltolaki mahdollisti aikoinaan myös viinatrokarien elinkeinon siinä kun kuutamourakointi auttoi ja auttaa edelleenkin köyhää yrittäjää. Minkähän vuoksi nämä vaihtoehdot ovat niin paljon huonompia tai laittomampia kuin pankin harjoittama laillinen ryöstö:)

Allaolevat kirjat eivät liity mitenkään pankkialaan, ryöstöpolitiikkaan tai fuusioihin, mutta sopivat siitä huolimatta syyskuun lukunurkkaan.

Neljäs kuolemansynti-kirjan aihe on hyvin lähellä sydäntäni, sillä onhan se  yksi lempisynneistäni - kuten joku ehkä muistaakin:)

Kirja on selkeästi, esseetyyppisesti rakennettu ja tekstiä elävöittävät osuvat lainaukset, joten lukeminen on helppoa ja viihdyttävää. Sisältö voi siitä huolimatta yllättää lukijan niin negatiivisesti kuin positiivisestikin. "Rukoile ja tee työtä" -ideologia, joka istuu minussa kuin synti, romutetaan siinä ainakin täysin:)

Hinta on 28 euroa ja risat ja kirja ilmestyi syyskesällä 2012, joten kysymyksessä on uunituore uutuus! Suosittelen lämpimästi tutustumista Jussi Niinenmaan kummastuttavaan ideologiaan:)

KINUSKIKISSA ei juuri esittelyjä kaipaa. Jo kirjan kansi kertoo kauniisti perhosenkeveällä otteella mistä on kysymys.  Aiheesta löytyy myös samanniminen blogi, johon minä en lukuisista yrityksistä huolimatta pääse nyt kirjautumaan millään ilveellä. Salasana ei vain pelitä tai olen vain muuten tyhmä:)

Jotkut moittivat Kinuskin kakkuja vähän äiteliksi ja olen törmännyt muutamiin mielipiteisiin, joissa valitetaan etteivät Kinuskin kakut kertakaikkiaan onnistu ohjeiden mukaan. Leivonta on vähän henkimaailman hommaa, johon vaikuttavat  jauhojen valinta, kananmunien oikea lämpötila ja niiden ikä. Pienikin virhe jauhomäärässä tai oma säveltäminen voivat kostautua ikävästi. Täytyy muistaa, että oma tekemä on silti aina arvokas tuote, vaikka lopputulos ei ihan kuvan kaltainen olisikaan.

Kirja on todella IHANA ja sopii lahjaksi herkutteluhetkien ystävälle ja vallan mainiosti vaikka morsiusparille. Vesikielellä suosittelen:)

Hintakin on varsin kohtuullinen eli 24 euron luokkaa ja kirja löytyy Prismasta ja sitä saa tilata myös kirjoittajalta (signeerauksin) suoraan. Kirja ilmestyi keväällä 2012.

JÄÄHYVÄISET

Kirjoitin kesällä vähän höpsähtäneestä MUSTISHIIRESTÄ, jonka terassilla kävi iloinen surina ja keijunkeveä kesämeinki. Jostain syystä mielialataivaallani hiipi paljon ohutta yläpilveä ja ukkosen tummaa alakuloa. Sen puhalsi olemattomiin mustavalkoinen kissakaunotar, joka lupaa kyselemättä tassutti sydämeeni. Kissan nimi oli Miuku ja hän viihtyi mainiosti aurinkoisella terassin penkillä, ehkäpä sen vuoksi että koti oli vain reilun kivenheiton päässä, josta en tiennyt siinä vaiheessa mitään. Puskaradiokysely kissan kohtalosta ei tuottanut suurtakaan tulosta. Lähettelin kännykällä kuvia kissaihmisille ja kyselin kaikilta, että keneltä on kadonnut tällainen nättinaama-hienohelma. Facebookiin en jostain syystä saanut ilmoitettua, ehkä sen vuoksi etten erikoisemmin tykkää koko naamakirjasta. Se oli virhe numero 1.

Miukun viimeaikaiseen kissaelämään mahtui monta suurta mullistusta: Pitkäaikaisen kissakaverin menetys, perheen suru ja muutto oudolle paikkakunnalle. Miuku oli hyvin varjeltu kaupunkimiljöö-sisäkissa, joka kesäkuussa pääsi ensi kerran pihamaalle. Puistomainen maaseutu kirkonkylän pihapiiri koettiin turvalliseksi kissan hetkelliselle jaloittelulle. Miukuhan otti ja katosi hetikohta kuin maan alle - kiitos tyhmän naapurin, joka luuli penkillään viihtyvää kissaa kulkuriksi. Kissa näytti vähän laihtuneelta, mutta kulkukissaksi liian hoidetulta. Kaikesta näki, että Miuku oli hellitty ja rakastettu kotikissa, eikä se muunlaisesta kohtelusta  ymmärtänyt mitään. Kysyin usein että oletko jäänyt jostakin autosta vahingossa ja Miuku vastasi Nau, joka ilmiselvästi tarkotti kissojenkielellä EI. Vähäinen kielitaitoni on ruosteessa, joten tulkitsin väärin ja luulin että hän sanoi kyllä:)

Miuku tyytyi aluksi nukkumaan korituolin tyynyllä, josta hän siirtyi vaivihkaa penkille, missä viihtyi jonkun aikaa, kunnes määrätietoisesti ja uteliaasti purjehti sisälle ja asettui tyynesti taloksi:)

Kun pyysin illalla että meneppä pissille, kissa kipitti nurmikolle, teki kyykkypissan tai isomman asian ja juoksi äkkiä takaisin luokseni. Ruohikossa kissa liikkui hauskasti varovaisin, hiipivin askelin, joka huvitti ja mietitytti minua. Kyse ei ollut metsästyksestä, pelkästään liikkumisesta. Useimmiten hän vain istui koivujen katveessa ja kuunteli hiljaa kissankellojen soittoa. Maidonvalkeat mittariperhoset lentelivät kissan ympärillä ja minä ihailin näkymää, ihmetellen miten joku kissa voi olla niin kiltti, sopuisa ja ymmärtäväinen. Miuku ymmärsi puhetta paremmin kuin koira, ihmisestä nyt puhumattakaan:) Vaikka en halunnut omia kissaa, joku Miukun hurmaavassa persoonassa poltti sydänsyrjäni karrelle, samalla kun mieltäni painoi raskaasti tuleva reissu ja kissan kohtalo. Monien mutkien kautta päädyin siihen, etten lähde matkaan ollenkaan, vaan jään kissan kanssa terassille. Lähtöpäivän aattona Miukun koti kuitenkin yllättäin löytyi! Sovimme Miukun omistajan kanssa, että kissa voi halutessa tulla aina päiväunille terassille, oikopolkukin pihan poikki oli varsin turvallinen.  

Jostakin syystä minulla oli koko reissun ajan tunne, että pitäisi joutua takaisin pelkästään sen takia että ehtisin vielä nähdä Miukun. Tätä tunnetta en tajunnut enkä ymmärtänyt ollenkaan, koska Miukullahan oli koti ja kaikki muutenkin hyvin. Voimakkaammillaan tunne oli Turun Linnan käytävillä, jossa kaikki tuntui yht'äkkiä kovin turhalta ja yhdentekevältä. Olen oppinut elämäni aikana, että tunne liittyy ennakoivasti suruun ja menetykseen. Kun kolmen viikon kuluttua tulin viimeinkin takaisin, Miuku nukkui penkilläni kuten aina ennenkin ja sydämeni oli onnesta sykkyrällä. Eräänä aamuna tehdessäni lähtöä remontinkorjaushommiin Himangalle, ihmettelin Miukun outoa ääntä ja naukumista. Eihän se Miuku ollutkaan, vaan terassille ilmestynyt vieras kissa, tumpputurkkinen kulkija, jota Miuku  katsoi hiljaa ja jonka vuoksi hän väistyi  pois. Se oli raskas virhe numero 2.


Tumpputurkkia en silti hennonut poiskaan ajaa, ajattelin hänet löytökotiin toimittaa kun kyyti- tai muu apu järjestyisi, vaikka tiesin etten raskisi. Salaisesti jäin odottamaan tämänkin kissan syvempää luottamusta. Kissa katosi äkkiä samoin kuin oli tullutkin.

Vielä kerran eräänä iltana Miuku tuli luokseni ja istuimme terassin penkillä koko kauniin illan. Miuku nukkui tyytyväisenä sylissäni puoliksi villatakkini sisällä ja sydämessäni asui seesteinen tunne, ikään kuin onni. Jossain vaiheessa huomasin, että kissa vaikutti jotenkin viileältä - jopa kylmältä ja minulle tuli kuristava tunne siitä, että Miuku oli jotenkin lipumassa sylistäni ikiuneen. Ehkä Miuku havahtui levottomuuteen, jota ajatus minussa herätti tai sateeseen, jolloin hän halusi asioilleen. Sen jälkeen hän suunnisti puiston kautta kotiin, mutta varoi märkää ruohoa hienoine tassuineen, jonka vuoksi otin Miukun syliin ja kannoin hänet hellästi kotipihalle asti. Sinne hän jäi tyytyväisenä ja tyynenä istumaan perääni.

Miuku kotona

Viimeisen viikon aikana tuli usein mieleen, että mitähän Miukulle kuuluu. Jopa lapsenlapsi kysyi, että missä se kissa on? Miuku ei enää tullut portaille kuten ennen, eikä tullut kuolemanairut tumppukissakaan, jolle olin antanut ruokaa hänellekin ja joka valloitti Miukun paikan kokonaan. Lauantaiaamu oli hyvin synkkä ja sateinen kuten mielikin, mutta päivän päälle ilma kirkastui huikean kauniiksi syyspäiväksi, joka kutsui minua ulos. Ajattelin pyöräillä Villissä Lännessä, käydä ehkä haudalla, kaupassa ja tullessa vielä ystävällä kylässä. Oli oikea Miuku-päivä, joten oli suoranainen ihme, ellei hän tullut terassille nauttimaan syysauringon viimesäteistä ja kesän lämmöstä.

Samassa soi ovikello ja Miukun äiti seisoi ovella pienen poikansa kanssa. Iloinen kysymykseni Naukumiukusta vaihtui suruun. Ennakkoaavistukseni oli ollut oikea ja Miuku oli lähtenyt paremmille aurinkoterasseille. Surin hullun tavoin asioita, joita olin jättänyt kultaisen Miukun kanssa tekemättä ja joita olin tyhmästi häneltä kieltänyt. Jos olisin tiennyt, miten vähän oli aikaa, olisin tehnyt kaiken toisin.

Virheistä suurin oli numero 3. kun Miukun äiti koputti varovasti oveeni, mutta en jaksanut vääntäytyä ylös  (vai olinko ehkä suihkussa) ja huhuilin vasta jälkeenpäin ulko-ovella, enkä hoksannut katsoa terassille ollenkaan. Silloin olisin voinut jättää viimeiset hyvästit Miukulle. Päivä oli kurja, mutta vaistoni nukkui. Iltalenkillä pysähdyin ohimennen lähelle Miukun kotia ja ikävä lävisti minut kuin keihäs, mutta kello oli niin paljon, etten voinut häiritä ketään.

Ehkä Miuku haki muuttojen, kissakaverin menettämisen ja oman lähestyvän kuolemansa vuoksi paikkaa, missä voisi kuolla rauhassa, niin ettei huolestuttaisi tai surettaisi emäntää tai kotiväkeä enempää. Vaikea sanoa. Haemme usein suruissa ja menetyksissä turhaan merkityksiä eri asioille, Monesti että jotkut sielut kohtaavat kipeästi tässä yössä, jota elämäksi nimitämme, eikä muuta ehkä olekaan. Olkoot unesi perhosenkeveä rakas kultainen Miuku ja soittakoot kissankellot Sinut paremmille ja kauniimmille terasseille siskosi luo sinne missä olit onnellinen.

Joulua Miuku rakasti ylikaiken kertoi kuvan lähettäjä

Kaksi viimeistä kuvaa ovat Miukun "äidin" lähettämiä. Jotakin ehkä ärsyttää tuo käyttämäni äiti-sana, en kuitenkaan voi oikeaa nimeä pyynnöstä käyttää. Ja useimmillehan lemmikit meille lemmikit ovat melkein lapsen asemassa ja aina ystävistä kalleimpia.

HEPSANKIEKKA KIESEISSÄ

Kaksi ikäloppua:)

                                 Prologi
"Littera scripta manet" eli kirjoitettu sana on ja pysyy.
Otsikossa olisi pitänyt seisoa hepsankeikka josta ystävällisesti ja hienovaraisesti on vihjailtukin:) mutta luontoni ei antanut enää myöten korjailla virhettä, joten olen mieluusti vähän keikahtanut, painovirhepaholaisen runtelema hosuhössäke kuin pilkun viilaaja:) Lisätty 12.9.2012.
                   
Hevoseton talo on kuin villaton kehrääjä miettii hepsankeikka-antiemäntä ihastellen ikivanhojen kiesien eli kääsien ajokuntoa yhdessä ystävien ja kylänmiesten kanssa. Naapurin isäntä muisteli, että niissä oli aikoinaan ruunattu jopa hevonen. Ori oli iloisena ja pahaa-aavistamattomana hakenut paksumahaisen inkvisiittoripaskiaisen paikalle. Sydäntä särki jo pelkkä ajatuskin siitä, sillä toisin kuin yleensä luullaan, maaseudun romantiikka on pelkkää harhaa, mikä kummasti haihtuu ankaran todellisuuden tieltä.

Hentomieliturhakkeena minusta ei ikinä olisi ollut karjankasvattajaksi eikä edes sikolätin omistajaksi, vaikka allergiaa ei olisi ollutkaan. Jopa kanan kaulan katkaisu saattaisi ottaa aika lujille. Sydänalaani korventaa vieläkin se, miten pikkutyttönä jouduin antamaan korvamerkkejä ja itkuisia neuvoja vanhan rakkaan lehmän kuljetuksessa tyhmille mulliautokuskeille. Olisin antanut vaikka sieluni autuuden, jos olisin voinut auttaa edes yhtä lammasta tai sikaa, rakkaasta Omenasta tai Mansikista nyt puhumattakaan. Mutta eipä se Jumala minun sielustani välittänyt tuon taivaallista kai silloinkaan:) Eli anekauppa meni Jumalan kanssa päin persettiä jo silloin:)

Pakenin usein surujani ullakolle, joten tarkistin  samantien olivatko surut ja muistot vielä tallella. Ikivanhat portaat ainakin. Näistä tulin lapsena lahjakkaasti pää edellä alas.Vintti on edelleenkin täynnä vuosisataista rojua, pölyä ja konttiukkoja:) Kolusin siellä lapsenlapsen kanssa ennen varsinaista tyhjennysoperaatiota ja hän ilahtui nähdessään vanhanajan ompelukoneen! Selitin, ettei kyseessä ollut suinkaan ompelukone vaan vehje, jolla kehrättiin lampaanvillasta lankaa. Poika katsoi rukkia pitkään, ennen kuin  älysin että kehrääminen toi hänen mieleensä ehkä vain kissan ja ihmetyksen siitä miten lammas villoineen rukkiin tällättiin niin että lankaa tuli. Onneksi löysimme pärekorillisen vanhoja villoja, jotka odottivat karttausta. Jonkun sortin demostraatio onnistui ja siinähän vierähti pieni tovi ennenkuin pääsimme värttinän ja Ruususen kautta seuraavaan esineeseen eli separaattoriin, jonka kuittasin jo pelkällä nimellä ja käyttötarkoituksella.

(Tähän kuuluisi salaperäinen kuva ullakosta, mutta joku hullu hepsankiekka oli poistanut sen kokonaan aparaatista, joten ehkäpä se tulee myöhemmin tai sitten ei, asiaan liittyvää musiikkia löydät kuitenkin alhaalta!)

Ullakko pursusi ladon tavoin vanhoja esineitä ja aina joskus tuli vastaan kapine, jonka käyttötarkoitus ei ollut satavarmasti selvä itsellekään. Onneksi minulla on mahdollisuus käyttää sukulaismiestä käytännön tietolaarina ja olla siten linkkinä historian ja lapsenlapsieni välillä.

Vanhempieni sotakirjeenvaihto on edelleenkin ullakon länsipäädyssä, niinkuin se on ollut aina eli lapsuudestani asti:) Oli mielenkiintoista törmätä ikivanhojen romujen keskellä samoihin efekteihin joihin ihastuin Retretissäkin eli Raul Roineen tekstittämiin ja Rudolf Koivun kuvittamiin sarjakuviin, Niitä oli julkaistu Säästäjä-lehden takakannessa ainakin vuonna 1938.


Kuistin päältä löytyi myös lapsuuteni rakas leikki- ja nukkumapaikka. Jopa nostalginen tyttö kissoineen oli samalla paikalla, minne olin sen melkein 50 vuotta sitten äidin avustamana nastoilla kiinnittänyt.

Eteisen "konttuuri" vintin portaiden alla odottaa hiiriä kuten aina ennenkin. Se oli takuuvarma killeripaikka, mihin äiti ryökäle innostuneesti latasi hiirivällän ja huusi sitten: "IIK" täällä on kuollut hiiri!" Tuhahtelin keskenkasvuisena tyttökläppinä ottaessani hiirireppanoita pyydyksestä, että mieluummin ottaisin ne elävänä, kuten muuten monesti olen tehnytkin. Ja hiirihän huusi heti hangella, että huhheijjakkaa, äkkiä takaisin, täällä on holotna ja talossa höveli emäntä:) Olen hentomielisyydestä huolimatta joutunut käymään kovaa hiirisotaa myös tässä talossa.

Liiteri, lato ja navetta pursusivat puiden, olkien ja rojujen lisäksi kiitettävästi edellisten asukkaiden jättämää romua, elekroniikkaa, rakennusjätettä, kodinkoneita ja särjettyä tavaraa pakollisen pölyn ja lian lisäksi. Tupa ja sauna olivat täynnä omintakaisia remontti- ja LVI-ratkaisuja, joten ei muuta kuin hommiin!

Lievää alkusoittoa:)

Traktorin peräkärry akkunan alle, ullakon ikkuna hiivattiin ja saunan hylätty vesipata ympäristörikoshommiin niin urakka pääsi vauhtiin! Ullakon tyhjennyksen jälkeen Gentleman siirtyi vaivihkaa ladon lahonneen lattian, muiden törkyjen ja laarien kimppuun. Itse ryhdyin viikatehommiin ja muuhun pahantekoon kuten tuhopolttoon, muovisen maton repimiseen kammarin lattiasta ja ainakin seitsemän eri tapettikerroksen poistoon kertarykäyksella. Näillä hyttysen voimilla se kävi jo melkein kuntoilusta. Heikkolaatuisen muovimaton alta paljastui suhteellisen hyvä ja hienostunut korkkimatto, joka saa toistaiseksi olla sellaisenaan:)

Irkun osaamisaluetta

Ladosta löytyi polttopuiden ja rojujen lisäksi kahdet naapureiden omistamat mattopuut! Talon antiikkikamppeisiin kuuluu pari sivustavedettävää sänkyä, koristeellinen puukeinu, tukkireki ja kattoon asti ulottuva kaappi, joka oli kauan sitten tuvassa asiakaappina. Kaapin alaosaa oli ladon lattia harmittavasti lahottanut, minkä takia annoin kaapille tiukan tappotuomion. Hyväkuntoisia peilipiironkeja löytyy kaksi, joista toinen on kammarissa ja toinen on ollut ystävättären säilytyksessä jo pitemmän aikaa.  

Romujen ja jätteiden sekasotkusta löytyi jättimäisen isoja puuvannetynnyreitä, päreitä, verkonkorkkeja, verkkoja ja muuta itselleni historiallisesti tärkeää, säilyttävää tavaraa. Osan rakkaimmista taloon kuuluvista huonekaluista olen kuljettanut mukani muuttojen myötä eli ikivanhan klaffipiirongin, polkusingerin, seinäkellon ja funkkistyylisen keinun, jonka entisöitin kerran isälle joululahjaksi:) Yhden ikivanhan ja todella hienon rukin olen matkani varralla kadottanut, eikä isä antanut sitä milloinkaan anteeksi, vaikka syy ei oikeastaan ollutkaan minun.

Tämä ihastuttava kuva kotitalon kyökistä kuuluu Gentlemanin osaamisalueeseen sähkö- ja putkitöiden takia. Hän kun on treenannut pienen ikänsä erilaisia remontteja, minkä vuoksi hänelle lankesi kuin luonnostaan reilu vuosi sitten yksiöni remontti, valokatteen ja varaston teko jne. Se taisi olla kuitenkin lastenleikkiä tämän rinnalla:)

Korsteenit on nyt varmistettu ja ulkorakennuksen osalta peltitetty. Laarihuone tyhjennetty ja ovikin siihen tehty, sillä osa laarin seinää pääsi hoitamaan oven virkaa ja aittana toiminut varasto on nyt täytetty uudelleen aataminaikuisilla vehkeillä, jotka halusin säilyttää. Navetta on suunnilleen siivottu ja tyhjennetty keittiöineen kuten vintti ja latokin. Se taisi suurelta osalta langeta automaattisesti remonttireiskalle, koska oma aikani meni paljolti juorutessa kyläläisten kanssa:) Siinä pohdittiin monenlaista muistoa ja mietittiin eri härveleiden historiaa. Helsingistä asti eksyivät naapurin kaksostytötkin paikalle monien muiden tuttujen lisäksi. Kolmessa viikossa saimme aloitetuksi jotakin, sen lisäksi että olemme kuljettaneet törkyjä naapurin avustamana traktrorikuormallisen sekä muutamia muulilasteja keräysasemalle ja kulkeneet iltaa aamua edestakaisin 50 km urakkapaikalle. Yövyin talossa pari kertaa, koira ja ukko useammin:)

Viereisessä kuvassa Mosku valmistautuu mukaan päivittäiselle remonttireissulle. Hänellä on hauska tyyli haukkua pieni leikkikarva suussa odottaessa matkaan pääsyä, mutta koska sitä ei nyt ollut, hän raahasi kokonaisen peiton kopista ja haukkuu se suussaan, vähän hankalalta näyttää:)

SANASTOA:

KÄÄSIT eli kiesit ovat kaksipyöräiset, kevyet hienostelu eli "kirkkorattaat", Niitä ei saa sekottaa nelipyöräisiin trilloihin.
RUUNAUS tarkoittaa hevosen kuohimista. Ennen se suoritettiin todella julmasti ilman kipulääkkeitä ja hevonen saattoi jopa kuolla siihen. Niin tapahtuu näköjään vielä nykyäänkin kuten  Heikki-hevosen surullinen kohtalo todistaa:( Juttu löytyy linkin takaa!
MULLIAUTOKUSKI on  karja-auton kuljettaja, joka pitkälaitaisella vei karjan teurastolle.
KORVAMERKIT laitettiin teuraaksi joutuvan korviin teräksisellä piikillä, nykyäänhän ne ovat jo valmiina:(
KONTTUURI on kylmä (ruoka)komero, joka sijaitsi usein vintinportaan alla kuistissa tai eteisessä.
KORSTEENI on savupiippu.
LAARI on viljansäilykseen käytettävä, yleensä puuaitauksella varustettu suorakaiteen tai neliön muotoinen alue aitassa tai perunoille kellarissa.
KYÖKKI on jouluhullun kyökkipiian hulluttelupaikka:)

Yläkuva on harhalaukaus by Gentleman:)